40. kirjoitus, vuosi ja 9 kk

Näyttäisi siltä, että olen jo niin kauan ollut olematta masentunut, ettei tuo tila enää pitkään aikaan - jos koskaan - palaa.

Olen aivan uskomattomalla tavalla päässyt ongelmistani ja parantunut. Olen varmasti terveempi tuon masennuksen, terapian ja paranemisen jälkeen kuin jos en olisi koskaan sairastanut. Kaikilla ihmisillä on joitakin häiriöitä, vaan harva pääsee niitä todella käsittelemään.

Tämä blogi on siis tehnyt tehtävänsä. Ei ole enää syytä ajatella masennusta tai siitä kuntoutumista, sillä olen jo niin kauan ollut kunnossa. Aloitan uuden blogin, ja sen aiheena tuleekin olemaan se, miten opin elämään uudessa maassa uudella kielellä ja miten kaikki tämä minuun vaikuttaa. Kiitos ja hyvästi.

Lakipiste

Nyt vihdoin näyttäisi siltä, että kaikki on hyvin. Niin moni asia elämässäni on hyvin, ettei tämän enempää kukaan voi toivoa. Voisi oikeastaan sanoa, ettei minulla ole varsinaisia ongelmia lainkaan. Uskomaton tilanne, ihan noin teoreettisesti ajatellen aivan kummallinen.

En saanut sitä hakemaani paikkaa, sillä siihen otettiin ihminen jolla oli "rautainen 15 vuoden työkokemus". Haastattelijat olivat kuitenkin pitäneet minusta ja kehottivat ottamaan yhteyttä uudelleen syksyllä. Ei mitään lupauksia tietenkään, mutta hyvä mahdollisuus. Meni kaksi päivää aivan ekstaasissa tämän uutisen jälkeen. Tuntui, että nyt kaikki järjestyy. Nyt alkaa minullekin jonkinlainen ura vihdoin aueta, ja nyt vihdoin alan olla itse valmis sellaisen luomiseen.

Kesäksi menen samaan paikkaan jossa olin viime kesänä. Se oli oikein mukavaa työtä, ja odotan nyt oikein rentoa ja hauskaa kesää.

Tässä sitä vain elellään. Töitä on, ja koulutuksen kautta koko ajan pääsen eteenpäin elämässä. Ja tätä samaa on odotettavissa vähintäänkin kaksi vuotta. Siis jollei mitään dramaattista tapahdu, niin kaksi vuotta voidaan keskittyä vain itseemme ja elää rennosti. Ei tosiaankaan voi valittaa mistään nyt.

Koherentti kertomus itsestä

Perjantainen työhaastattelu paljasti minulle tärkeän asian. On välttämätöntä työpaikkaa hakiessa luoda itsestään ehjä tarina, jonka kautta ilmaisee, että on sopiva juuri tähän tehtävään.

Olen jo niin tottunut rakentamaan kuvaa itsestäni sen kautta, etten pysty päättämään mitään, etten yhtäkkiä osannutkaan muuta. Olisi pitänyt esittää kaikki siinä valossa, että sovellun juuri siihen hakemaani tehtävään. En vain ollut varautunut, en ollut ottanut selvää asioista enkä harjoitellut valmiiksi puheita. En oikeastaan aivan edes tiennyt, mihin hain. En ollut aivan varma siitä, halusinko edes paikkaan.

Minusta jäi sellainen kuva, että olen liian monista asioista kiinnostunut. Itse asiassa sanoin juuri näin. Sellainen tunne, että tuo ei varmasti tiedä mitä haluaa, ja sehän on aivan totta. Ei sitä vain luonnollisesti saisi näyttää. Koko tähänastinen elämäni näytti yhdeltä poukkoilemiselta. Vastasin kyllä joihinkin kysymyksiin oikein hyvin ja muutenkin olin aivan mukava ja fiksu. Kuitenkaan haastattelijoille tuli varmaan selväksi se, etten oikein tiedä kuka olen ja mitä haluan. He jopa väittivät vastaan, kun ilmoitin etten ole uraihminen!

Haastattelun jälkeen tajusin, että olisin kuitenkin halunnut sen työn. Siinä olisi voinut olla vastaus tällä hetkellä suurimpaan ongelmaani. Se työ olisi nimittäin ollut vakituinen, vaikkakin ensin määräaikainen, mutta hyvin pärjäävälle paikassa olisi varmasti töitä. Näin minun ei olisi enää tarvinnut huolehtia mistään työnhausta, vuosikausiin.

Ehkä se olikin ongelma. Ehkä en näiden kaikkien työnhakuvuosien jälkeen voi kuvitella, että olisinkin itse asiassa vakituisessa työpaikassa. Se tuntuu jopa hieman ahdistavalta. Tilanne myös johtaisi siihen väistämättömään tilanteeseen, että jokin muu ongelma siirtyisi tuohon ykkösongelmaksi, ja pelkään että se ongelma olisi nykyistä pahempi.

Vielä on mahdollisuus vähän paikata: soitan maanantaina, kerron vielä pari asiaa itsestäni ja painotan, että olen todella kiinnostunut paikasta.

Kaikki on tietysti kiinni siitä, miten hyviä muut hakijat olivat. Ja lopulta tämä kaikki oli minulle hyödyksi, sain paikkaa tai en. Työhaastattelut ovat tavattoman arvokasta kokemusta, ja ne aina auttavat valmistautumaan seuraaviin koetuksiin. Ja nyt minulle myös avautui uusi maailma: tosiaan voisin myöhemminkin hakea vastaavanlaisiin paikkoihin töihin.

Tällä hetkellä on aivan hyvä tunne tästä. Jollen saa paikkaa, voin ajatella etten olisi siihen soveltunutkaan. Haastattelijat vaikuttivat erittäin päteviltä. Jos taas saan paikan, niin kai sitten kuitenkin olinkin soveltuva. Perjantaina se sitten kuullaan.

Vuosi sitten ja tästä eteenpäin

Tasan vuosi sitten olin työtön ja juuri aloittamassa uuden työn. Nyt työssä, mutta menossa tuohon viimevuotiseen työpaikkaan taas heti, kun vapaudun nykyisestä.

Asiat eivät ole enää muuttuneet vuodessa yhtä paljon kuin aikaisempina vuosina, ja se on hyvä. Työmarkkinoiden suhteen tilanteeni on parempi kuin vuosi sitten. Elämä on muutenkin helpompaa - välillä aivan hävettää tämä elämäni helppous.

Nyt kun menen toista kertaa samaan työpaikkaan, on odotettavissa helppo kesä. Osaan työn jo melko hyvin, joten voin keskittyä vapaa-aikaan. Työ on sekä fyysisesti että henkisesti helppoa ja mukavaa, eikä palkkakaan ole huono.

Vapaa-ajan suunnitelmat ovat siis ensisijaisia nyt. Kuntosalia, lenkkeilyä, lueskelua, viikonloppureissuja, terveellistä syömistä, aika vapaata oleilua. Suorastaan lomalta tuntuu kesä tuossa työpaikassa. Viime kesänä olin erittäin onnellinen, ja odotan samaa tälläkin kertaa.

Tuntuu hieman uskomattomalta ajatella, että viime kesänä kävin vielä terapiassa. Nyt ei ole masennuksesta tietoakaan, enkä oikein usko sen helposti tulevankaan.

Enemmän kuin mitään muuta olen viime ajat pohtinut työuraani. En ole saanut mitään otetta siihen, ehken haluakaan saada. En yksinkertaisesti tiedä mitä haluan. Eniten pelkään, että ajaudun liian vaativaan työhön, stressannun ja ahdistun. Tästä syystä en varsinaisesti olekaan luomassa uraa, vaan etsimässä jotakin mukavaa työtä. Hyvinkin sellainen vielä löytyy.

Olen onnellinen siitä, etten lähde tavoittelemaan mainetta, kunniaa ja rahaa. Näin suojaudun työelämän raadollisilta puolilta ja loppuunpalamisen riskiltä jo etukäteen. Toisinaan suren sitä, että olen tavallaan epäonnistunut ja etten koskaan tule saamaan hienoa asuntoa. Toisaalta kuitenkin tuntuu mielekkäämmältä elää köyhempänä ja vähemmän arvostettuna, mutta onnellisena, rauhallisena ja tasapainoisena. Näin jaksan välittää muista ihmisistä enemmän, ja kun kulutan vähemmän, niin maailma pelastuu.

Siivouspäivä

Tänään siivosin muiden muassa kaksi asiaa:

- viimeiset masennuslääkkeet kaapista
- Facebook-profiilinistani lähes kaikki tiedot

Tyhjää täynnä

Alkaa todellakin olla selvää, minkä vuoksi haalin elämääni velvollisuuksia ja hyödyllistä tekemistä, mikä vie aikaa.

En oikein tiedä, mitä vapaa-ajalla tekisin.

Siksi on helpompaa täyttää se esim. opiskelulla, yrittäjyydellä tai vapaaehtoistyöllä. Liikunta on näihin verrattavaa "pakollista" ja hyödyllistä harrastamista.

Nyt olisi aikaa tehdä jotain mukavaa, mutta en oikein keksi mitään. Olen siis lukenut lehtiä aamun, kirjoittanut koulutehtävää ja pohtinut, mitä tekisin lopun sunnuntain. Ei tule mitään kivaa mieleen.

Ne geenit.

Ajatus siitä, että perimä määrittelee elämämme, kiusaa minua koko ajan.

Kauniit ihmiset menestyvät lähes aina. Tiedätkö muka jonkun kauniin ihmisen, joka ei olisi menestynyt? Älykkäät menestyvät usein myös, ainakin jos ovat kauniita.

Olen keskimääräistä selvästi vähemmän kaunis ja älykkyydeltäni vain hitusen yli keskimääräisen. Se, että ei ole kaunis ja älykäs on sinälläänkin jo haitta, mutta se myös tekee ihmisestä epävarman, mikä taas vaikuttaa aivan kaikkeen.

Entäs sitten muut ennalta määrätyt ominaisuudet, kuten persoonallisuus tai temperamentti? Ujot ihmiset pärjäävät nykymaailmassa muita huonommin, se on tutkimuksin todettu. Ujo ei kykene verkostomaiseen työskentelyyn, tiimityöhön ja jatkuvaan uusien kontaktien luomiseen. Onneksi en aivan ujo ole, mutta sinne päin kuitenkin. Olen jollain tavalla sisään päin suuntautunut persoona, ja enemmän taipuvainen pohtimiseen ja negatiivisuuteen kuin ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin. Tekee työelämässä pärjäämisen erittäin vaikeaksi.

Jotain hyvääkin tietysti olen saanut. Onhan se älykkyys sentään vähän keskimääräistä parempi. Olen myös jollain tavalla vahva luonne, taipuvainen aktiivisesti tekemään sen sijaan, että odottaisin mitä minulle tapahtuu.

Voin pärjäämisestäni kiittää eniten kasvatustani ja varsinkin omia valintojani. Minulle on taottu selkärankaan ns. luterilainen työmoraali, joka on kantanut pitkälle. Olen aina tehnyt kovasti töitä ja pyrkiinyt eteenpäin.

Minua ei voi kukaan syyttää laiskaksi. Siksipä onkin aika selvää, että syy siihen miksen ole työelämässä pärjännyt on geeneissäni ja jonkin verran myös kasvatuksessa. Olen karvaasti huomannut, etten pysty omaksumaan tarpeeksi paljon ja nopasti tietoa. Aika ei yksinkertaisesti riitä siihen, että oppisin hallitsemaan kaiken mikä on tarpeellista. Tässä on todellakin kyse riittämättömästä älykkyysosamäärästä. Muistini on aika huono, mikä liittyy tietysti älykkyyteen. Toisaalta ulkonäköni on sellainen, että olen aina kärsinyt huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta. Esiintyminen on hankalaa, ja yleensäkään en yhtään haluaisi olla esillä tai toisten huomion kohteena.

Toistuvasti minulle aiheuttaa ongelmia myös se, etten oikei pidä ihmisten kanssa olemisesta. Geenit vaikuttavat siihen, mutta varmasti vielä enemmän kasvatus ja tämä eletty elämä. Päätän joka kerta uuteen työpaikkaan tai koulutukseen mennessäni, että nyt olen sosiaalinen ja tutustun ihmisiin ja olen avoin, enkä koskaan ole. En vain kykene siihen. En tiedä mitä sanoisin. Yhä enemmän tilanne on se, etten tiedä mitä puhuisin. Tunnen aina itseni huonommaksi kuin muut, enkä kehtaa sanoa mitään. Minulla ei myöskään ole kauheasti mitään elämää mistä puhua. En harrasta mitään kiinnostavaa enkä ole osa mitään kiinnostavaa. Aikani menee työhön, opiskeluun, liikuntaan, suunnitteluun ja tähän pohtimiseen.

Ja sitten on vielä kunnianhimon puute, joka kyllä johtuu aivan omista valinnoistani varmasti.

Niin että tässä sitä räpiköidään. Kunhan saisi edes jonkinlaisen työuran itselleen luotua niin voisi olla tyytyväinen. Näyttää siltä, että kyllästyn aina kaikkeen. Aina kun olen muutaman kuukauden tehnyt jotakin, kyllästyn jo siihen, ja haluan aloittaa jotain aivan uutta. Onkohan tämäkin sitten geeneissä, tai kasvatuksessa - isäni on aivan samanlainen. Pitäisi ehkä nyt vain pakottaa itsensä keskittymään johonkin yhteen asiaan, mutta kun mikään ei tunnu oikealta. Olen aina ollut poukkoilija, joka ei tiedä mitä haluaisi. Ei kai sitten ihme, etten osaa mitään, kun joka kerta lopetan asioiden oppimisen kesken.

Ja sitten vielä se, miten vähän aikuinen olen. Olen nyt 27,5-vuotias. Ulkoisesti näytän ehkä joltain 23-vuotiaalta, mikä sekin vaikeuttaa oman ikäisenään olemista. Usein tämän ikäisenä ihmisillä on jo ammatti ja jonkinlainen varmuus elämästä, joillakin myös lapsia. Usein ihmisillä on jonkinlainen vakiintunut identiteetti, mitä minä edelleenkin haen. Ei ole oikein mitään sellaista, minkä kautta määritellä itsensä.

Vaikka olen valtiotieteiden maisteri, en yhtään tunne itseäni sellaiseksi ja ajattelen suorastaan että se on kuin jokin outo virhe joka pääsi tapahtumaan. En pysty samaistumaan mihinkään ryhmään. Vähemmän koulutetut ihmiset kuitenkin tuntuvat aina aivan eritasoisilta kuitenkin kuin minä enkä mielelläni sellaisten kanssa ole. Sitten en kuitenkaan tee maisterin töitä enkä usko kykenevänikään.

Ei ole sitten mitään harrastuksia myöskään minkä kautta tuntea itsensä joksikin. Ennen oli metallimusiikki, ja ajoittain se on nykyäänkin vielä. Luin, että ihmiset yleensä jotenkin kasvavat niin vahvasti nuoruutensa musiikkiin, että kuuntelevat samanlaista vanhanakin. Näin on ilmeisesti käynyt myös minulle. Toisaalta kuuntelen nykyään kovin vähän mitään, joten musiikkiin on vaikea samaistua. Ja musiikkiin samaistuminen on yleensäkin niin nuorisotouhua, etten oikein kehtaa tehdä sitä. Ehkä enemmän toisaalta voisi.

Viime aikoina olen pohtinut sitä, toisiko äitiys selvyyttää tähän identiteettiongelmaan. Se tosin voisi vain pahentaa sitä. Eikö kaikkien naisten pahin pelko ole, että he ovat VAIN äitejä?

Taitaa olla niin, että tapaan aivan liian vähän ihmisiä nykyään. Siinä menettää kykynsä olla muiden kanssa, kun harjoittelee liian harvoin. Muiden kanssa ihminen myös oppii tuntemaan itseään. Ja siitä tässä on kyse, loputtomasta yrityksestä yrittää tuntea itsensä. Jotta voisi hallita itseään ja säilyttää tasapainonsa, pitäisi tuntea itsensä, se keksittiin jo antiikin Kreikassa. Minulla tämä itsensä tuntemisen tavoite on ehkä aina hallinnut vain liikaa. Ehkä itseään pääsisi lähemmäs, kun miettisi vähemmän.