Lakipiste

Nyt vihdoin näyttäisi siltä, että kaikki on hyvin. Niin moni asia elämässäni on hyvin, ettei tämän enempää kukaan voi toivoa. Voisi oikeastaan sanoa, ettei minulla ole varsinaisia ongelmia lainkaan. Uskomaton tilanne, ihan noin teoreettisesti ajatellen aivan kummallinen.

En saanut sitä hakemaani paikkaa, sillä siihen otettiin ihminen jolla oli "rautainen 15 vuoden työkokemus". Haastattelijat olivat kuitenkin pitäneet minusta ja kehottivat ottamaan yhteyttä uudelleen syksyllä. Ei mitään lupauksia tietenkään, mutta hyvä mahdollisuus. Meni kaksi päivää aivan ekstaasissa tämän uutisen jälkeen. Tuntui, että nyt kaikki järjestyy. Nyt alkaa minullekin jonkinlainen ura vihdoin aueta, ja nyt vihdoin alan olla itse valmis sellaisen luomiseen.

Kesäksi menen samaan paikkaan jossa olin viime kesänä. Se oli oikein mukavaa työtä, ja odotan nyt oikein rentoa ja hauskaa kesää.

Tässä sitä vain elellään. Töitä on, ja koulutuksen kautta koko ajan pääsen eteenpäin elämässä. Ja tätä samaa on odotettavissa vähintäänkin kaksi vuotta. Siis jollei mitään dramaattista tapahdu, niin kaksi vuotta voidaan keskittyä vain itseemme ja elää rennosti. Ei tosiaankaan voi valittaa mistään nyt.

Koherentti kertomus itsestä

Perjantainen työhaastattelu paljasti minulle tärkeän asian. On välttämätöntä työpaikkaa hakiessa luoda itsestään ehjä tarina, jonka kautta ilmaisee, että on sopiva juuri tähän tehtävään.

Olen jo niin tottunut rakentamaan kuvaa itsestäni sen kautta, etten pysty päättämään mitään, etten yhtäkkiä osannutkaan muuta. Olisi pitänyt esittää kaikki siinä valossa, että sovellun juuri siihen hakemaani tehtävään. En vain ollut varautunut, en ollut ottanut selvää asioista enkä harjoitellut valmiiksi puheita. En oikeastaan aivan edes tiennyt, mihin hain. En ollut aivan varma siitä, halusinko edes paikkaan.

Minusta jäi sellainen kuva, että olen liian monista asioista kiinnostunut. Itse asiassa sanoin juuri näin. Sellainen tunne, että tuo ei varmasti tiedä mitä haluaa, ja sehän on aivan totta. Ei sitä vain luonnollisesti saisi näyttää. Koko tähänastinen elämäni näytti yhdeltä poukkoilemiselta. Vastasin kyllä joihinkin kysymyksiin oikein hyvin ja muutenkin olin aivan mukava ja fiksu. Kuitenkaan haastattelijoille tuli varmaan selväksi se, etten oikein tiedä kuka olen ja mitä haluan. He jopa väittivät vastaan, kun ilmoitin etten ole uraihminen!

Haastattelun jälkeen tajusin, että olisin kuitenkin halunnut sen työn. Siinä olisi voinut olla vastaus tällä hetkellä suurimpaan ongelmaani. Se työ olisi nimittäin ollut vakituinen, vaikkakin ensin määräaikainen, mutta hyvin pärjäävälle paikassa olisi varmasti töitä. Näin minun ei olisi enää tarvinnut huolehtia mistään työnhausta, vuosikausiin.

Ehkä se olikin ongelma. Ehkä en näiden kaikkien työnhakuvuosien jälkeen voi kuvitella, että olisinkin itse asiassa vakituisessa työpaikassa. Se tuntuu jopa hieman ahdistavalta. Tilanne myös johtaisi siihen väistämättömään tilanteeseen, että jokin muu ongelma siirtyisi tuohon ykkösongelmaksi, ja pelkään että se ongelma olisi nykyistä pahempi.

Vielä on mahdollisuus vähän paikata: soitan maanantaina, kerron vielä pari asiaa itsestäni ja painotan, että olen todella kiinnostunut paikasta.

Kaikki on tietysti kiinni siitä, miten hyviä muut hakijat olivat. Ja lopulta tämä kaikki oli minulle hyödyksi, sain paikkaa tai en. Työhaastattelut ovat tavattoman arvokasta kokemusta, ja ne aina auttavat valmistautumaan seuraaviin koetuksiin. Ja nyt minulle myös avautui uusi maailma: tosiaan voisin myöhemminkin hakea vastaavanlaisiin paikkoihin töihin.

Tällä hetkellä on aivan hyvä tunne tästä. Jollen saa paikkaa, voin ajatella etten olisi siihen soveltunutkaan. Haastattelijat vaikuttivat erittäin päteviltä. Jos taas saan paikan, niin kai sitten kuitenkin olinkin soveltuva. Perjantaina se sitten kuullaan.