Masennus katkolla

Nyt taas näyttääkin hyvältä.

On työpaikka helmikuun loppuun saakka. En ole lihonut. Olen saanut levättyä. Mitään erityistä ei ole tapahtunut. Töitä saattaa olla myös kesäksi, joten tuleva ei niin ahdista. Terapia tuntuu etenevän. Jos kaikki menee kuten ennenkin niin hyvinhän tässä selvitään. Nyt kannattaa todella yrittää pitää kiinni tästä olotilasta!

Masennus palasi

Olen taas masentunut. Toukokuusta jonnekin lokakuuhun meni hyvin. En ole aivan pystynyt paikantamaan, mikä on mennyt vialle. Ainut minkä suhteen oikeastaan tunnen ahdistusta on työ, sekä nykyisyys että tulevaisuus sen suhteen.

Masennuksen päällimmäisin syy on huonouden ja arvottomuuden tunne. Terapeutti kehotti miettimään, miksi minun on koko ajan painettava itseäni alas. Pyrin herkeämättä mitätöimään aiempia saavutuksiani ja vakuuttelen itselleni, että olen liian huono tähän yhteiskuntaan. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mistä se johtuu. Siihen ei välttämättä ole oikeasti syytä, olenhan pärjännyt periaatteessa ihan hyvin. Pelkään koko ajan sitä, että annan periksi, että jätän suorittamisen kokonaan. Varmaan tällä itseni alentamisella yritän jotenkin turvata sitä, että en putoaisi. Jos uskoo olevansa huono, on pidettävä koko ajan kovasti kiinni suorittamisesta, ja niin pysyy pinnalla. Tämä selitys minulla nyt on. En tiedä onko se uskottava.

Minulla on selvä tunne siitä, että tämä paniikki ja stressi ovat välttämättömiä, muuten "kaikki menee pilalle". Juuri viime viikolla mokasin jotain, kun annoin vähän periksi, en ollut aivan skarppina koko ajan. Olen muutenkin mokaillut enemmän kuin koskaan ennen, mikä voi johtua ihan vain siitä, että elämässäni on niin paljon enemmän sellaista minkä voi mokata. Voi myös olla kyse siitä, että henkisten vaikeuksien takia keskittymiskykyni on heikentynyt. En pysty koko ajan muistamaan kaikkea ja olemaan kaikessa ajoissa.

Kaikki on oikeasti hyvin, ei minulla ole mitään "oikeata" ongelmaa nyt. Sen toisteleminen vain ei tunnu auttavan. Tiedän, että ilman näitä ongelmia olisin varmaan yhtä ahdistunut, ihan sama mitä ongelmia on, koska minulla on aina vaikeaa. Ja se oikeastaan masentaa vielä lisää. Mitä toivoa tässä on? Miten voisin olla tyytyväinen joskus tulevaisuudessa, kun en nytkään ole? Nythan asiat oikeasti ovat hyvin. Miten selviän, kun menee huonommin? Minulla on tunne siitä, että kun asiat menevät huonompaan, masennun oikeasti, ja luovutan tämän elämän suhteen.

Tämä jauhaminen on aivan loputonta. Tätä samaa valitan terapeutille kahdesti viikossa, poikaystävälle joka päivä, kavereille aina kun tulee tilaisuus. Olen hirvittävässä jumissa elämäni suhteen. Ja kun kaikki näyttää vain pahenevan. Tänään on ollut niin helvetin huono päivä, ja tämä on ollut surkea viikko. Tuntuu, ettei koskaan ole mennyt näin huonosti.

Tuntuu, että nyt vasta tajuan, miten huono olen. Olen aina ollut huono, mutta nyt minun jo pitäisi osata jotain, kun on maisterin tutkinto ja 26 vuotta elämää elettynä. Vaan ei ole oppinut eikä ole tullut paremmaksi. Tämä varmasti näyttää typerältä, mutta tällä hetkellä tämä tunne on aivan todellinen. Haluaisin vain pois tästä elämästä mihin olen joutunut. Tuntuu, ettei olisi koskaan pitänyt yrittää, nyt joutuu tippumaan liian korkealta. Vai onko niin, että geenit ja kasvatus ovat vain tuominneet minut olemaan aina tyytymätön?

Tämä pohtiminen ei johda mihinkään. Yritän nyt jatkaa suorittamista, jotta saisin edes hetkeksi rauhan tänä iltana.