Ne geenit.

Ajatus siitä, että perimä määrittelee elämämme, kiusaa minua koko ajan.

Kauniit ihmiset menestyvät lähes aina. Tiedätkö muka jonkun kauniin ihmisen, joka ei olisi menestynyt? Älykkäät menestyvät usein myös, ainakin jos ovat kauniita.

Olen keskimääräistä selvästi vähemmän kaunis ja älykkyydeltäni vain hitusen yli keskimääräisen. Se, että ei ole kaunis ja älykäs on sinälläänkin jo haitta, mutta se myös tekee ihmisestä epävarman, mikä taas vaikuttaa aivan kaikkeen.

Entäs sitten muut ennalta määrätyt ominaisuudet, kuten persoonallisuus tai temperamentti? Ujot ihmiset pärjäävät nykymaailmassa muita huonommin, se on tutkimuksin todettu. Ujo ei kykene verkostomaiseen työskentelyyn, tiimityöhön ja jatkuvaan uusien kontaktien luomiseen. Onneksi en aivan ujo ole, mutta sinne päin kuitenkin. Olen jollain tavalla sisään päin suuntautunut persoona, ja enemmän taipuvainen pohtimiseen ja negatiivisuuteen kuin ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin. Tekee työelämässä pärjäämisen erittäin vaikeaksi.

Jotain hyvääkin tietysti olen saanut. Onhan se älykkyys sentään vähän keskimääräistä parempi. Olen myös jollain tavalla vahva luonne, taipuvainen aktiivisesti tekemään sen sijaan, että odottaisin mitä minulle tapahtuu.

Voin pärjäämisestäni kiittää eniten kasvatustani ja varsinkin omia valintojani. Minulle on taottu selkärankaan ns. luterilainen työmoraali, joka on kantanut pitkälle. Olen aina tehnyt kovasti töitä ja pyrkiinyt eteenpäin.

Minua ei voi kukaan syyttää laiskaksi. Siksipä onkin aika selvää, että syy siihen miksen ole työelämässä pärjännyt on geeneissäni ja jonkin verran myös kasvatuksessa. Olen karvaasti huomannut, etten pysty omaksumaan tarpeeksi paljon ja nopasti tietoa. Aika ei yksinkertaisesti riitä siihen, että oppisin hallitsemaan kaiken mikä on tarpeellista. Tässä on todellakin kyse riittämättömästä älykkyysosamäärästä. Muistini on aika huono, mikä liittyy tietysti älykkyyteen. Toisaalta ulkonäköni on sellainen, että olen aina kärsinyt huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta. Esiintyminen on hankalaa, ja yleensäkään en yhtään haluaisi olla esillä tai toisten huomion kohteena.

Toistuvasti minulle aiheuttaa ongelmia myös se, etten oikei pidä ihmisten kanssa olemisesta. Geenit vaikuttavat siihen, mutta varmasti vielä enemmän kasvatus ja tämä eletty elämä. Päätän joka kerta uuteen työpaikkaan tai koulutukseen mennessäni, että nyt olen sosiaalinen ja tutustun ihmisiin ja olen avoin, enkä koskaan ole. En vain kykene siihen. En tiedä mitä sanoisin. Yhä enemmän tilanne on se, etten tiedä mitä puhuisin. Tunnen aina itseni huonommaksi kuin muut, enkä kehtaa sanoa mitään. Minulla ei myöskään ole kauheasti mitään elämää mistä puhua. En harrasta mitään kiinnostavaa enkä ole osa mitään kiinnostavaa. Aikani menee työhön, opiskeluun, liikuntaan, suunnitteluun ja tähän pohtimiseen.

Ja sitten on vielä kunnianhimon puute, joka kyllä johtuu aivan omista valinnoistani varmasti.

Niin että tässä sitä räpiköidään. Kunhan saisi edes jonkinlaisen työuran itselleen luotua niin voisi olla tyytyväinen. Näyttää siltä, että kyllästyn aina kaikkeen. Aina kun olen muutaman kuukauden tehnyt jotakin, kyllästyn jo siihen, ja haluan aloittaa jotain aivan uutta. Onkohan tämäkin sitten geeneissä, tai kasvatuksessa - isäni on aivan samanlainen. Pitäisi ehkä nyt vain pakottaa itsensä keskittymään johonkin yhteen asiaan, mutta kun mikään ei tunnu oikealta. Olen aina ollut poukkoilija, joka ei tiedä mitä haluaisi. Ei kai sitten ihme, etten osaa mitään, kun joka kerta lopetan asioiden oppimisen kesken.

Ja sitten vielä se, miten vähän aikuinen olen. Olen nyt 27,5-vuotias. Ulkoisesti näytän ehkä joltain 23-vuotiaalta, mikä sekin vaikeuttaa oman ikäisenään olemista. Usein tämän ikäisenä ihmisillä on jo ammatti ja jonkinlainen varmuus elämästä, joillakin myös lapsia. Usein ihmisillä on jonkinlainen vakiintunut identiteetti, mitä minä edelleenkin haen. Ei ole oikein mitään sellaista, minkä kautta määritellä itsensä.

Vaikka olen valtiotieteiden maisteri, en yhtään tunne itseäni sellaiseksi ja ajattelen suorastaan että se on kuin jokin outo virhe joka pääsi tapahtumaan. En pysty samaistumaan mihinkään ryhmään. Vähemmän koulutetut ihmiset kuitenkin tuntuvat aina aivan eritasoisilta kuitenkin kuin minä enkä mielelläni sellaisten kanssa ole. Sitten en kuitenkaan tee maisterin töitä enkä usko kykenevänikään.

Ei ole sitten mitään harrastuksia myöskään minkä kautta tuntea itsensä joksikin. Ennen oli metallimusiikki, ja ajoittain se on nykyäänkin vielä. Luin, että ihmiset yleensä jotenkin kasvavat niin vahvasti nuoruutensa musiikkiin, että kuuntelevat samanlaista vanhanakin. Näin on ilmeisesti käynyt myös minulle. Toisaalta kuuntelen nykyään kovin vähän mitään, joten musiikkiin on vaikea samaistua. Ja musiikkiin samaistuminen on yleensäkin niin nuorisotouhua, etten oikein kehtaa tehdä sitä. Ehkä enemmän toisaalta voisi.

Viime aikoina olen pohtinut sitä, toisiko äitiys selvyyttää tähän identiteettiongelmaan. Se tosin voisi vain pahentaa sitä. Eikö kaikkien naisten pahin pelko ole, että he ovat VAIN äitejä?

Taitaa olla niin, että tapaan aivan liian vähän ihmisiä nykyään. Siinä menettää kykynsä olla muiden kanssa, kun harjoittelee liian harvoin. Muiden kanssa ihminen myös oppii tuntemaan itseään. Ja siitä tässä on kyse, loputtomasta yrityksestä yrittää tuntea itsensä. Jotta voisi hallita itseään ja säilyttää tasapainonsa, pitäisi tuntea itsensä, se keksittiin jo antiikin Kreikassa. Minulla tämä itsensä tuntemisen tavoite on ehkä aina hallinnut vain liikaa. Ehkä itseään pääsisi lähemmäs, kun miettisi vähemmän.