Masennukseni syyt

On mennyt huonosti viime aikoina. Keskeistä on oikeastaan vain työ ja sen mahdottomuus. En usko, että sovellun työelämään. Sen olen tiennyt pitkään, etten sovi tähän työhön. En voi olla onnellinen ilman työtä, mutta minulla ei ole kykyjä eikä voimia pysyä työelämässä.

Muuten asiat ovat ihan hyvin. On hyvä suhde ja ystäviä. Raha-asiat ovat hyvin. Harrastan jonkin verran liikuntaa. Olen päässyt psykoterapiaan. En ole kovasti lihonut. Usein tunnen oloni onnelliseksi.

Oikeastaan ainut mikä tosiaan on huonosti on tuo työelämä, ja tämä järjettömän surkea itsetuntoni. Ei vaan näy valoa. Työelämä on oikeastikin kamalaa, ei vain minun mielestäni vaan yleisesti tässä yhteiskunnassa, tai varmasti missä tahansa yhteiskunnassa.

Pahinta on, että ketään en voi syyttää kuin itseäni. Tämä masennus ei ole kenenkään muun vika kuin omani. Olen saanut apua ja ihmiset ovat olleet hyviä. Tämä on vain typerää.

Psykoterapeuttini on sitä mieltä, että yritän koko ajan vetää itseäni alas. Näin on, mutta en tiedä miksi. Syynä kuulemma voi olla kateuden pelko, mutta uskon että se on vain pieni osa. Jotenkin suorastaan haluan olla masentunut. Se on ollut minun keinoni selvitä elämästä, ja sillä olenkin selvinnyt. Ei ole mitään sellaista tapahtunut, joka olisi vahingoittanut minua. En ole koskaan joutunut selviytymään oikeasti vaikeista tapahtumista.

Minulla on huonot geenit, se on selvää. Se altistaa masennukselle. Mutta se miksi minusta tuli tällainen on niin hankala juttu. Sitä mietin koko ajan ja haluaisin syyttää jotakuta. Muita en voi syyttää kuin vanhempiani, enkä oikein kunnolla niitäkään. Tuntuu kauhealta että tämä on vain oma vikani.

Nyt tuntuu, etten kerta kaikkiaan jaksa työelämää. Minulla on koulutus, mutta en osaa mitään. Enkä jaksa opetella ja kehittyä. En ole koskaan pitänyt haasteista. Olen aina halunnut tehdä kaiken mahdollisimman helposti. Minua ei vain ole kiinnostanut menestys, vaikka olisi pitänyt. Kaikkea olisi pitänyt. Ja kun nyt näyttää siltä, että olen aina ollut masentunut. Oikeasti se alkanut joskus 13-vuotiaana kai, mutta nyt tuntuu että olin sellainen jo lapsena. Mutta en tiedä, ei ole oikein muistoja lapsuudesta eivätkä muutkaan ole vahvistaneet, että olisin ollut masentunut.

Nykyään kaikkein eniten haluaisin vain antaa periksi ja lopettaa koko elämisen. En siis kuolla, vaan jotenkin vain päästä tästä pois. Olla joku toinen.

Ehkä oikeasti lopetan työt kun sopimus loppuu ja koetan keksiä jotain muuta. Kyllä minä oikeasti jaksan tehdä töitä, kun vaan olisi jotain minkä pystyn hallitsemaan ja jossa kykenen jotain tekemään, jossa on tarpeeksi pakkoja, jossa voi pärjätä ilman että joka hetki pitäisi kehittyä. Ehkä pitää oikeasti vain alkaa yrittää etsiä sellaista. En vain lainkaan tiedä miten. Tuntuu, ettei mitään tietä ole. Että nyt 26-vuotiaana on liian myöhäistä. Kun se on niin tottakin: ihmisiä syrjäytyy koko ajan. Jollei saa putkeen menemään työuraa aluksi niin kohta on liian myöhäistä.

Tuntuu koko ajan, että olisi pitänyt tehdä toiset ratkaisut. Että tämä ala on aivan totaalisen väärä minulle. Eikä siltä tuntunut opiskellessa koskaan. Soimaan itseäni koko ajan siitä, että tein väärin, vaikken ollenkaan silloin tiennyt tekeväni väärin.

Ei siis näytä yhtään hyvältä, en tiedä miten tästä voisi päästä eteenpäin. Kun ei ole kunnianhimoa, ei pätemisen tarvetta. Haluaisin vain sellaisen työn jossa kestän, ja muu sitten hoituisikin.

En tajua miten ihmiset voivat olla olematta masentuneita. Sitä ihmettelen joka hetki. Miten kukaan kestää tätä elämää? Kun niin monilla kuitenkin menee huonommin kuin minulla. Eivätkä minun ongelmani oikeasti johdu työpaikasta. Minussa se paha olo vain on. En pysty kuvittelemaan itseäni ei-masentuneena. Ei sellaista vain ole.