Tänään meinasin taas eksyä, aina meinaan eksyä tässä paskakaupungissa, mutta sitten osasinkin perille. Olen ollut siellä samassa paikassa jo eilen, ja siellä päin muutenkin liikkunut, mutta en vaan jaksaa muistaa. Ajattelen aina, että voi voi nyt tämän kerran kun pääsen tuonne niin kyllä tämä tästä, ja sitten joudun kumminkin joskus toiste samaan paikkaan enkä sitten muista sitä.

Printtasin netistä Helsingin yliopiston opiskelijoille tarkoitetun elämäntaitokurssin paperit. Jos nyt yritän tällaista.

En jaksa tehdä töitä, mutta vielä 40 vuotta pitäisi. On jotain oikeasti tehtävä. En nyt halua kuollakaan, ja työttömänä olen takuuvarmana masentunut. Ainut tapa minulle elää on keksiä jokin työ jossa pärjään.

Tämä surkeudessa vellominen työllistää minua niin, etten jaksa muuta. Koko ajan teen väärin, on siis lähestulkoon jokaisesta hetkestä syyllinen olo. Pitäisi niin monia asioita ja sitten kuitenkin teen kaikkea mitä ei pitäisi. En pysty lopettamaan tuota Tukiasemalla käymistä, en tupakoimista, en töissä lusmuilua. En jaksa nähdä ihmisiä, en jaksa liikkua, en jaksa muuta kuin tätä tässä istumista. Ja koko ajan tämä surkeus vaan kertautuu ja ruokkii itseään. Syötän itse tätä tunnetta, ja tämä on aivan hirveää enkä vain pääse pois.